Crossfit – to die for

Harrastin joogaa ja lenkkeilyä pitkään. Välillä kuvioissa pyöri kuntosali, josta en oikeastaan koskaan innostunut. Olisin tarvinnut jonkun potkimaan minua. Yksin salilla puurtaminen vain oli tylsää. Jotain puuttui, kunnes tajusin, että se on harrastus, jota kohtaan kokisin oikeasti palavaa intohimoa. Päätin lähteä kokeilemaan huvikseni uutta trendilajia, crossfitiä.

 

Crossfit on hurjaa. Crossfit voi olla vaarallista. Crossfit ei sovi heikkohermoisille. Kuulosti viehättävältä. Päätin pistää pääni pantille ja kokeilla.

 

Alunperin crossfitiä harrastivat vain palomiehet ja poliisit. Se kertoo jo paljon pelin meiningistä, joka ei ole vuosien mittaan muuttunut. Crossfit on uutuuttaan hohtava laji, se kehitettiin vasta 1990-luvulla, mutta saavuttaa koko ajan entistä enemmän suosiotaan.

 

Tarkoitus crossfitissä on saavuttaa kova kunto. Se tarkoittaa kokonaisvaltaisuutta, eli voimaa, ketteryyttä, nopeutta, notkeutta, kestävyyttä.

 

Salilla mua aina ärsytti se, että sinne tultiin esiintymään. Tärkeämpää oli se, että tukka oli viimeisen päälle ja vaatteina vain merkkivaatteita, kengiksi kelpasivat vain ne Niken Freet. Miehet pullistelivat lihaksiaan ja tuijottivat niitä peilistä. Peilejä joka seinällä, ja joka peilin edessä itseään tuijottava treenaaja. Salilla treenattiin ennen kaikkea ulkonäköä varten. Tai siltä se ainakin minuun silmääni näytti.

 

Crossfit on tästä kaukana. Crossfitsalilla ei ole peiliä, tai jos on, niin yksi ja sekin pieni. Ctossfitissä ei kilpailla, ei ulkonäössä eikä muutenkaan. Sali on täynnä toinen toistaan kovakuntoisempia tyyppejä, jotka kilpailevat vain itsensä kanssa. 

 

Treeniohjelma vaihtuu joka päivä. Jokainen treeniohjelma kehittää voimaa ja kestävyyttä niin, että se auttaa selviämään paremmin arjen askareissa. Myös niissä muutoissa ja muissa oikeasti voimaa vaativissa jutuissa. Eron huomaa selkeästi.

 

Muistan ensimmäisen tuntini. Tehtiin kyykkyä ja burpeeta ja feet climbia eli käsillä seisontaan kiipeämistä seinää vasten. Lopuksi näitä samoja liikkeitä tehtiin niin paljon kahdeksassa minuutissa kuin ehti. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellu, kuinka pitkä aika kahdeksan minuuttia on. Kahdeksan minuuttia! Olin jo kahden minuutin jälkeen täysin maitohapoilla.

 

Crossfit-tunnille menin suhteellisen itsevarmana. Olihan minulla ihan hyvä peruskunto. Lenkkeilyä ja muuta. Paskat! Olin oksentaa tunnin jälkeen. Siinä oksennusta pidellessäni tunsin, miten endorfiinit jylläsivät kehossa ja katselin crossfit-konkareita, jotka kävelivät käsillään, tekivät leukoja lisäpainoilla ja nostelivat valtavia määriä painoja mavessa – ja päätin, että minustakin tulee tuollainen. Itseni voittaja.

 

Parin päivän päästä olin taas siinä kunnossa, että tein paluun crossfit-salille. Tällä kertaa kyykättiin ja tehtiin leukoja. Niitä minä en aluksi saanut yhtään. Kyykkyjen maksimipainoja en kehtaa edes sanoa. Mahtavaa oli se, että kaikki tsemppasivat. Ilmapiiri salilla oli hieno. Niillä tsempeillä minäkin selvisin viimeisistä punnerruksista, ja laahustin taas kotiin verenmaku suussa – entistä rakastuneempana lajiin.

 

Niin se sitten alkoi, minun crossfit-harrastukseni, to die for. Siitä lähtien en ole jättänyt yhtääkään treeniä väliin.

 

Tällä hetkellä käyn treenaamassa crossfitiä neljä kertaa viikossa. Lenkkeily ja jooga kulkevat edelleen mukana, mutta tuntuvat nyt ihanan lempeiltä, palauttavilta treeneiltä. Toimivat hyvänä vastapainoja crossfitille. Mutta jos joogaamalla löydän sisäisen rauhan, niin crossfit-saleilta löydän sisäisen soturini.

crossfit-alennus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *